Blomiksen Luonto

Jos metsään haluat mennä nyt… meillä Suomessa se on tavattoman helppoa. Luonto alkaa ihan parkkipaikan reunasta eikä montaa askelta tarvitse ottaa päästäkseen myös metsään. Ja siellä ikimetsäosastolla ollaan nyt pahoittamatta mieltänne. Metsäksi voi kutsua vaikka taajamassa sijaitsevaa useamman puun rykelmää. Blomiksen mielestä. Mutta, että ihan metsään mieli tekisi? Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että meillä on poikkeuksellinen oikeus mennä sinne metsään ihan vapaasti. Kävellä vaan ja olla rennosti. Poimia marjoja. Kerätä sieniä. Onkia. Pilkkiä. Ottaa valokuvia ja tienata niillä. Pistää vaikka teltta pystyyn ja olla yötä. Jos siltä tuntuu eikä pelota. Jokamiehenoikeudeksi sitä kutsuvat. Ihan jokapaikkaan toki ei jokamiehenoikeuksilla voi tai saa mennä. Eikä siellä metsässä ihan mitä tahansa saa tehdä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa. Toisaalta ei voi metsänomistajakaan kieltää yksiselitteisesti omalla maallaan liikkumista. Kokonaan toinen asia on, kuka on antanut metsänomistajalle s

Tarina alkaa yli kymmenen vuoden takaa. Pertti (nimi muutettu) oli ihan tavallinen harrastajatason luontokuvaaja, joka kuvasi omaksi ilokseen ympäröivää luontoa ja silloin tällöin pääsi kuvillaan paikallislehteen ansaiten alennuslipukkeen lähipizzeriaan. Pertti halusi kuvata karhun luomuna. Hän pakkasi kuvauskaluston rinkkaan, ajeli itärajan pintaan Pohjois-Karjalan takamaille ja rakensi leirin metsään, pystytti kuvausteltan kilometrin päähän leiristä ja istui odottamaan. Hän istui päivän, istui toisen, istui Pertti kolmannenkin. Vaan ei kontio ilmestynyt kuvattavaksi. Pertin pinna petti ja eväätkin loppuivat. Hän pakkasi tavaransa ja päätti siirtyä takaisin kaupunkiin. “Ei tullut minusta vuoden luontokuvaajaa tänäkään vuonna,” pohdiskeli Perttimme lähestyessään kaupunkimaasturiaan. Vajaa sata metriä ennen autoa, läheltä kuului murahdus. Hetken hiljaisuuden jälkeen ulahdus ja sitten oli taas hiljaista. Pertin kamera oli jo rinkassa, mieli maassa ja ajatukset jo kotisohvalla, kun hän tajusi katsovansa suur

Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen ja pääskysestä ei päivääkään. Niinhän se menee. Vanha suomalainen kesää ennustava loru. Ei toimi enää nykyään, sanovat ns. asioista-perillä-olevat-lähteet. Itse näin kevään ensimmäisen kiurun maanantaina eli sen mukaan kesään olisi kuukausi. Peipon kuulin ensi kertaa pari viikkoa sitten eli siitä laskien nyt olisi jo kesä. Västäräkin näin reilu viikko sitten. Eli sittenkin kesään olisi vain vähäsen. Pääskysiä en ole vielä nähnyt. Eli ei nyt kuitenkaan puhuta vielä kesästä. Tämä yhtälö on hankaluudessaan vaalimatematiikan tasoa. Ainakin lähes. Kevät tulee toisen kansan suussa viihtyvän hokeman mukaan keikkuen. Mutta mikä silloin keikkuu kun kevät tulee? Auringon alkaessa lämmittää, kaivautuu esille jostain koloista monenlaista taapertajaa, jotka pääsääntöisesti liikkuvat keikkuen. Epävarma, suorastaan keikkuva liikehdintä, ei tosin johtune loppupeleissä keväästä vaan taapertajan tikapuuhermostoa ja pikkuaivoja romuttavista kemiallisista yhdi

Olen aivan täydellisen hullaantunut suomalaisen flooran ja faunan nimiin. Lehmä esimerkiksi kuvastaa pohjattoman hyvin tuon kosteasilmäisen ja hyväntuoksuisen eläimen luontaisia ominaisuuksia. Lehmä. Lehmänhenkäys. Voiko kauniimpaa olla? Siksi lehmä -sanan käyttö haukkumistarkoituksissa pitäisi kriminalisoida eläinsuojelulain nojalla. Lahna. Lepakko. Leppäkerttu. Leskenlehti. Siinäpä muutamia hienoimpia l-kirjaimella alkavia luontokappaleita mitä ensiksi tulee mieleen. Mutta mikä on lutukka? Wikipedian mukaan se on on pienikokoinen, yksivuotinen ristikukkaiskasvi, jota tavataan laajasti pohjoisella pallonpuoliskolla. Lutukka kuulostaa minusta varsin sympaattiselta kasvilta. Semmoiselta lutuselta. Lutunen lutukka. Hellittelynimenä ehkä jo vähän yliampuvaa. Kasvikunnan nimistöstä vastanneet ihmiset ovat antaneet mielikuvituksensa kynsilaukata nimiä keksiessään. Näsiä, kolmioka, tuoksuvatukka (siis tuoksu vatukka, ei tuoksuva tukka), uuvana ja aapasara. Tarvitseeko sanoa muuta? Noh, täältä pesee ja linkoaa.

Ihminen on niitä harvoja eläinmaailman edustajia, joka harrastaa lisääntymistoimia ihan huvikseen, vain saadakseen siitä hetkellistä nautintoa. En tiedä nauttivatko muut eläimet samalla tavalla, mutta kyllä suvunjatkamistoimenpiteet saavat niin voimakkaita tuntemuksia aikaan, että uskon sen olevan pitkälti kyseiseen toimintoon ajavan voiman. Olen luontotarkkailuvuosieni aikana saanut ja joutunutkin todistamaan useamman lajin lemmenleikkejä. Isojen ja pienien. Onpa joskus osunut omalle kohdallenikin moinen onni, siitä todistuksena olkoon tänä vuonna 15 vuotta täyttävä poikani. Seurailin viime keväänä pihamaallani varpuspariskunnan puuhasteluja. Ensin vähän lennähdeltiin samoille oksille ja pörähdeltiin sinne tänne. Hitaasti lämpenevänä miehenä en heti tajunnut mistä oli kyse. Vasta sitten kun varpusrouva otti tukevan asennon oksalla ja nosti aavistuksen pyrstöään tajusin leikin luonteen. Seurasi kiihkeää sirkutusta, hetkellistä höyhenten pöllytystä ja toimenpide oli ohi. Varpusherra lensi kulman taakse, si

Moni meistä menee luontoon hiljentymään. Urbaanimaailman kilinät, kolinat, tuuttaukset ja tööttäykset katoavat korvista melkein heti asfaltin loppuessa ja hiekan alkaessa narskua vaelluskengän anturan alla, tai viimeistään kun retkisaapas losahtaa suonsilmäkkeeseen. Siinä sitä on luontoharrastajan korvan reseptoreita hivelevä ääniaalto oikeassa muodossaan. Ei haittaa edes pieni tinnitus, kun pääsee ulkoiluttamaan korvakäytäviään luonnollisilla äänillä. Luonto on talviseen aikaan varsin hiljainen, muttei täysin. Pakkasen pauke ja pyryttävän lumen ujellus tuulen aikaansaamana hivelevät mieltä siinä missä satakielen laulu kesällä. Jos kohta onhan kesällä paljon mukavampaa kuunnella luonnon ääniä kuin kylmän talven pimeinä hetkinä. Ensimmäisen peipon viserrys, laulujoutsenen sordiinovapaa trumpetti, sammakkolammen lemmekäs kutukurnutus ja kaulushaikaran pulloon puhallus ruovikon kätköistä. Siinäpä lähestyvän kesän oivallinen soittolista. Kuten todettua kesä on ainakin minusta paljon miellyttävämpi aika tehdä

Pöllöt ovat kiehtovia otuksia. Vähän pelottavia, salaperäisiä ja huvittavia yhtä aikaa. Mikä muu eläin oikeastaan pystyy samaan? Itselleni pöllöt ovat olleet suuren mielenkiinnon kohteita jo pikkupojasta lähtien. Silloin aikoinaan pöllöt jäivät lähinnä satunnaisten äänihavaintojen varaan, mutta muistanpa tapauksen, kun joskus juniori-ikäisenä käytiin naapurinpoikien kanssa kotikaupunkimme lentokentän lähimaastossa viirupöllön pesän lähellä. Pyöräilimme paikalle ja hiippailimme kohti meille kerrottua pesää. Ja hetken kuluttua viiletimme polkupyörillämme kotia kohti hiukset pelosta pystyssa viirupöllön annettua meille hatkat. Vasta myöhemmin tajusin miten tyhmiä silloin olimmekaan. Viirupöllö suojelee pesäänsä urheasti eikä kaihda iskeä ihmisenkään kimppuun. Meille olisi voinut käydä huonosti. Vähän myöhemmin, kun hiukseni olivat jo luonnollisen poistuman kautta päästäni kadonneet, uskaltauduin taas lähelle pöllöä muuallakin kuin Korkeasaaressa. Kuulin luotettavilta tahoilta lähiseudulla olevan pari pelotonta